HENGENVAARAN KASKITULI

02. syyskuuta 2018

Kiireinen päivä alkoi olla takanapäin ja hevosia lastailtiin takaisin kuljetusautoihin Loitsulan järjestämien syyskuisten söpisnäyttelyiden jäljiltä. Myös me olimme osallistuneet viiden hevosen voimin kyseisiin leikkimielisiin näyttelyihin ja varsin upeasti meillä oli mennytkin, sillä lähes jokainen hevosemme oli sijoittunut omien luokkiensa kärkikastiin. Toisessa "Tuhti tyyppi"-luokassa, oli menestynyt meidän oma suomenhevosorimme, Hengenvaaran Kaskituli, joka oli napannut peräti luokan ensimmäisen sijan seitsemän muun osallistuneen turvan edestä. Tuomarin kommenttien perusteella voitto oli kuitenkin selkeästi ansaittu: "Tässä luokassa jyräsivät suomenhevoset - eivät onneksi taluttajiaan, kaikki esiintyivät edukseen. Voittajakolmikkoon mahtui luokan vanhvan suokkiedustuksen lisäksi erikoisempi musta ori. Jokainen luokan osallistuja on ehdottomasti ansainnut tuhdin tyypin lisänimen!." - Lauren Ely

8. elokuuta 2018

"A wild kasvattaja appears!" hihkaisin, kun pomppasin keltaisesta taksista Ravenwood Ranchin pihamaalle. Ei tämä tosin mikään kovin yllättävä saapuminen ollut, reissua oltiin suunniteltu varmaan puolitoista vuotta: suurin piirtein siitä asti, kun ensimmäinen hengenvaaralainen, Hengenvaaran Kaskituli, oli lastattu lentokoneeseen ja lennätetty aavan meren toiselle puolelle, ihan Coloradoon asti. Lauma koiria juoksi jalkoihini samalla, kun yritimme epätoivoisesti ylettyä halaamaan Breakin kanssa. "Melkein tekisi kyllä mieli laajentaa tuota rotuvalikoimaa", tunnustin, kun kiertelimme quartereiden ja arabien keskellä. "Varsinkin arabeja on kyllä vähän ikävä, ne ovat vaan turhan siroja, yleensä myös säpäköitä ja ei-niin-helposti Suomen oloihin sopeutuvia. Sulla on täällä tupsujalkojakin!" päättyi selitykseni hihkaisuun. "Ja painteja! JA PIKKUAASI!!" Kävimme tänään vain nopeasti moikkaamassa Kodakia, sen jälkeen keskityimme tilan kiertelyyn, kuulumisten vaihtoon ja totta kai sivistyneeseen ruokailuun ja juomailuun.

Pääsin sängystä ylös aikaeron (ja ehkä sen viimeisen lasillisen) vuoksi vasta puolen päivän jälkeen, mutta siitä eteenpäin päivä oli kuin jokaisen wannabe-cowgirlin unelma. Pääsin mukaan ajamaan isoa lehmälaumaa juottopaikalle (toiveideni mukaan) lehmänkirjavan paintin selässä, mutta kyllä silti koko päivän kruunasi ratsastusreissu omalla kasvatilla pisin pitkin upeita Kalliovuorten maisemia. Kodak käyttäytyi niin moitteettomasti kuin laiskanpulskeasta ja itsepäisestä känkkäränkästä tehdyn lapsen olettikin. Kodak ei selvästikään luottanut taitoihini, mutta en pistänyt yhtään vastaan, kun se asetteli jalkojaan rosoisille kalliopoluille Breakin ratsun, mustan suomenhevosorin, jäljessä. Kertaakaan eivät orit kompuroineet, vaan etenivät hurjimmatkin paikat hitaasti ja varmasti, epäröimättä. "Olisipa tällaiset maastot Suomessakin, kehittyisi hevosten tasapaino ihan eri tavalla." Johon Break mutisi, ettei se kyllä kaikilla kehittynyt, ettei kaikkien kanssa uskaltanut tällaisia reittejä kulkea. Pääsimme vielä laukkaamaan pisin laajaa tasankoa, yritimme kilpaakin, mutta Kodak ja musta orhi eivät kumpikaan lämmenneet ajatukselle - laukkasivat rennosti vieri vieressä tyytyväisen oloisina. Auringon jo laskiessa vuorten huippujen taa, laskeuduimme viimeistä rinnettä alas, ja näimme murmeleita! Hihkuin kuin pikkulapsi niin, että valtavat, yli puolimetriset nököhampaat kirmasivat välittömästi kauemmas ihmettelemään. Kodak - ei korvaansa lotkauttanut. "Voisinkohan pakata sata suomenhevosta ja matkustaa niiden kanssa tänne?" Onneksi reissua oli vielä useampi päivä jäljellä." - kasvattaja

11. maaliskuuta 2017

Suomenhevoset, nuo kaikenkestävät tarmonpesät, jotka olivat varastaneet sydämeni vaivihkaa yhdessä vuodessa. Ja vieläpä vasta siinä vaiheessa, kun olin ehtinyt muuttaa jo tänne rapakon taakse Yhdysvaltoihin tilaa pitämään. Tiesin kuitenkin että tänä vuonna koti-Suomessa juhlittiin suomenhevosen juhlavuotta, kantakirjan täyttäessä komeat 110-vuotta, joten ehkä nyt jos koskaan on vuosi, jolloin on lupa ostella lisää suomenhevosia talliin ja vahvistaa tämän hienon rodun kantaa. Tai niin ainakin ostopäätöstä itselleni perustelin, kun rustasin sähköpostia Suomeen Hengenvaaran hevostallille heidän myytävästä Kaskituli-nimisestä kasvatistaan. Kiva nimi ja upea suku houkuttelivat, etenkin kun kasvattaja haki kasvatilleen vain pitkäaikaista kotia ilman mitään kisaus- tai jalostuspaineita. Sellainenkos sopi meille, joten pitihän siitä tarjous tehdä! - Lauren Ely