SUSIRAJA:

Possujunapulma, PK-merkintä
Uudenvuodenmaasto kuulosti teoriassa hyvältä idealta, mutta käytännössä huomioon olisi ollut hyvä ottaa se, että aina ja joka vuosi löytyy joku tomppeli, joka päättää aloittaa rakettien räjäyttelyn ennen aikojaan. Niin kävi tälläkin kertaa. Kaikkihan sujui ensialkuun hyvin, päivä alkoi valoisana ja lunta sateli kevyesti; maisema oli kauttaaltaan lumenvalkoisen hangen peittämä, kuusenoksatkin roikkuivat matalalla tykkylumen painosta. Tallipihalla kävi iloinen puheensorina, kun satulavöitä kiristeltiin ja jalustinhihnoja mittailtiin vielä hetki ennen jonoon asettautumista ja lähtöä. Olin saanut ratsukseni suloisen suomenhevostamman, Possujunapulman, joka katseli ympärilleen korvat hörössä ja häntä huiskaen, hakeutuen jo innokkaana muiden lajitovereiden läheisyyteen, selkeästi miettien jo ketä tässä lähteä seuraamaan. Pian pääsimmekin lähtemään matkaan ja kaikki järjestäytyivät nättiin jonoon (kuin possujunaan konsanaan!), tunnelma oli rento ja iloinen. Saparon selässä oli helppo rentoutua, tamma kun touhotti seurata vain edellä kulkevaa ja yritti välillä hamuilla kuusenoksia suuhunsa, joten ei siinä sen suurempaa ongelmaa. Ehei, ongelmat alkoivat vasta maastoretken loppupuolella, kun yhtäkkiä puhkesi kolmas maailmansota, ainakin hevosten mielestä. Toisin sanoen siis jossain lähellä alkoi kuulua ilotulitusrakettien räjähtelyä ja poksahtelua taivaalla ja ennenkuin Lissu ehti komentoa karjaista, alkoi possujunamme rakoilla pahemman kerran. Yksi hevonen singahti ohitsemme oikealta, toinen vasemmalta ja Saparo ehti seistä hetken hömelönä paikallaan, katsoen puolelta toiselle tietämättä hetkeen mihin ilmansuuntaan lähteä, kunnes se otti kiintopisteekseen laumatoverinsa edellämme hytkyvän kimon takapuolen ja singahti sitä kohti ensin takajaloilleen hieman kohoten ja siitä suoraan laukkaan hypäten. Minä horjahdin tamman kaulalle ja yritin epätoivoisesti saada sitä hidastamaan, kuten kaikki muutkin eri suuntiin metsässä hajautuneet ratsastajat yrittivät saada omia ratsujaan takaisin hallintaan. Muutamassa sekunnissa koko hevoslauma oli hajonnut ympäriinsä enkä tiennyt hetkeen mitä muille tapahtui, näin vaan sivuillani viistävät puut ja jouduin väistelemään edellä laukkaavan ratsukon kavioista lenteleviä lumipaakkuja. Sama miten lujaa ohjista vedin, Saparo vaan jatkoi suomenhevosmaista jyräystään eteenpäin - varmaan vain koska kaverikin edellä teki niin. Lopulta kun rakettien paukuttelu viimein hiljeni ja hevosista alkoi loppua puhti, alkoivatkin jarrutkin jälleen pelata ja saimme lopulta hevoset hallintaan. Yllätyksekseni huomasin, että aikalailla kaikki taisivat olla mukana ja suunnanneet samaan suuntaan, kukaan ei ollut edes tippunut satulasta. “Sepäs oli jännittävää.”, edelläni ratsastanut (tai hevosensa kyydissä roikkunut) ratsastaja totesi hengästyneesti, saaden nyökyttelyjä vastaukseksi. Saparo puuskutti allani, mutta asteli eteenpäin yhä korvat hörössä, se oli tainnut pitää koko laukkapätkää enemmänkin vain huvitteluna. “Hei, olemme sentään takaisin tallilla.”, hihkaisin, kun huomasin edessä häämöttävät tutut tallirakennukset. Jotain hyvää sentäs tässäkin. Hyvää (ja turvallista!) uutta vuotta!
- Saana (VRL-05810)
 

Puuhastava Pelvoitus, PK-merkintä
Kiesus, että oli kylmä viima! Hytisten tarvoin viimeisetkin askeleet tallinovelle lumituiskussa, hädintuskin eteeni hämärässä nähden. Onnistuttuani kiskomaan tallinoven viimein perässäni kiinni ja jättäessäni tuulenujelluksen ulkopuolelle, kasvojani vasten tulvahti tallin lämpö, hevosten tuoksu ja radion jouluiset sävelet. Paljon parempi, hymisin itsekseni ja aloin kieputtaa kaulahuivia pois suuni edestä, pudistellen enimpiä lumia vaatteistani ovensuuhun ennen kuin astelin toimistoon. Sivuutin huvittuneen silmäyksen kera käytävän laitaan koristellun kuusen, jonka jostain syystä yhdeltä sivulta katkeilleet ja havunsa menettäneet oksat oli käännetty taktisesti seinännurkkausta kohden. Yskähdin, herättäen tallitoimistossa papereita - jotka kylläkin näyttivät ihan joulukorteilta ... - täyttäneen Lissun huomion. “Moikka, joko hevosille on joulupöperöt jaettu?”, virnistin ja riisuin enimmät toppavarustukseni naulakkoon. “Ei, oonkin odotellut, että kaikki tulisivat paikalle, saataisiin sitten pari joulukuvaa napattua. Siinä sullekin rekvisiittaa.”, Lissu hymyili heittäen minulle punaisen tonttulakin. “Jaahas.”, hymyilin, mutta puin sen tottelevaisesti päähäni ennen kuin läksin suuntamaan karsinoille, seuraten ensialkuun vaimeita keskustelunääniä, jotka vain kovenivat mitä lähemmäs pääsin. “Täällä on ilmeisesti glögiä jo terästetty vai mikä tämä torikokous on?”, virnistin kun silmiini osui eräällä karsinalla maleksiva tallityöntekijöistä koostuva ihmislauma. “Saana, hei, hyvää joulua! Ota pipari. Ja tadaa, eikös Hali oo söpö, se pääsee meidän kanssa joulukuvaan!”, Sarlotta hymyili. Hali - eli siis suomenhevosori Puuhastava Pelvoitus - seisoi tallitytön takana silmät suurina ja hämmentyneen näköisenä, tonttulakki toisen korvan varassa roikkuen ja jouluinen, kranssin tapainen seppele kaulallaan, punainen joululoimi peittonaan. “No onhan se ihan liian söpö.”, totesin heti kun huuliltani oli lähtenyt hyvin aikuismainen awww-hihkaisu. Tarjosin Halille toisen nappaamistani pipareista ja silmäilin sitten jouluisesti koristeltuja karsinoita havunoksineen ja ovikransseineen. Harmi, kun ulkona emme saisi otettu talvikuvia, mutta toisaalta tallissa oli juuri täydellinen tunnelma joulukuvauksiin. “Noniin, kaikki paikalla! Asettukaahan siihen Halin ympärille ja sanokaa muikku!”, kehotti kameran kanssa paikalle ilmestyvä Lissu narri vanavedessään. Kun kamera oli asetettu jalustalleen, valot säädetty, koko talliporukka tiivistetty yhteen riviin ja Hali lahjottu seisomaan kaikkien keskellä orvon näköisenä, turpa piparikoria kohti varovasti kurotellen, oli aika aloittaa valokuvaussessio. Kuvien joukossa oli varmasti monta onnistunutta, mutta minusta paras oli silti se, missä Hali onnistui työntämään turpansa piparikoriin, joka läksi kaatumaan, Sarlotta yritti napata sen yhtäaikaa Lissun kanssa, samalla kun Pertti yritti viimein liueta paikalta, saaden narrin roikkumaan takkinsa helmassa ja minä onnistuin viimeinkin asettelemaan mistelinoksan sopivasti Santerin ja uuden harjoittelijan ylle viaton ilme kasvoillani. Hyvää joulua!
- Saana (VRL-05810)
 

Jeilin Luutarhatonttu, PK-merkintä
“Vai että läksitte sitten kuusta hakemaan.”, virnuilin leveästi kuin irvikissa konsanaan nojaillessani satulan etukaareen, ohjat ratsunani toimivan suomenhevosori Luudan kaulalla löysällä roikkuen. Orikin tapitti katsoa edessään avautuvaa näkyä korvat hörössä ja pää pystyssä, jalat tukevassa haara-asennossa lumihangessa seisten: tähän se oli jämähtänyt, liekö kuusikosta kantautunut ähinä ja puhina oli herätellyt senkin eloonjäämisvaistoja, varoittaen mahdollisesta vaarasta. Mutta pois turha pelko, sillä kaatuvan kuusen tai talviuniltaan heränneen karhun sijaan kuusikon oksien takaa olikin vain ilmestynyt punaposkiset tallitytöt kahisevaa kuusta perässään kiskoen. “Joojoo ... helppohan siellä satulassa on nauraa. Meidän piti vaan hakea kuusi lähimetsästä, mutta arvatkaa vaan löytyikö sieltä sopivaa, kaikki näytti ihan pystyynkuivaneilta ...”, toinen tallitytöistä mutisi harmistuneena, potkaisten jaloissaan rehottavaa kuusta. “Kehveli, olisi pitänyt sittenkin lähteä matkaan sillä reellä.”, toinen jatkoi, kunnes sattui katsahtamaan meihin, hymyillen sitten toiveikkaasti. “Sinähän, Saana, olet valmiiksi hevosen selässä ....”, hän jatkoi, saaden minut pudistamaan nopeasti päätäni. “Ehei, en varmasti kisko tuota kuusta koko matkaa takaisin tallille minun ja Luudan perässä.”, kieltäydyin ja yritin estää Luutaa syömästä valitun joulukuusen latvaa. “Noh, itseasiassa ajattelin, että voisit hakea reen, mutta aikaa säästääksemme, miksi ei? Luutahan ei pelkää mitään, se on varma kuin kallio näin maastossa.”, tallitytöt jatkoivat toisiaan täydentäen. En tiedä miten, mutta lopulta huomasin roikkuvani kaikin voimin kuusen rangassa kiinni, sillä välin kun tytöt taluttivat Luutaa puolelta ja toiselta eteenpäin. Suomenhevosori luimisteli ensialkuun epävarmasti korviaan, mutta tyytyi sitten kohtaloonsa tai sitten tottui vaan takanaan kuuluvaan kahinaan ja lautasiaan kutitteleviin havunoksiin. Taaksemme jäi hankeen kasa jalanjälkiä, kavionpainanteita ja eriskummallinen havuvana. Näinköhän tässäkään kuusessa olisi yhtään vihreää havua jäljellä siinä vaiheessa kun olisimme takaisin tallilla ...
- Saana (VRL-05810)
 

Turmeltajan Haavakalva, PK-merkintä
“Hei, missä se juoksutusliina taas on ...?”, kysyin penkoessani varustehuonetta ja kerätessäni syliini juoksutusvyön, apuohjat - ja aha! - nurkasta löytyvän juoksutusliinan. “Ei mitään enää!”, huudahdin tallin puolelta kuuluville vaimeille vastauksille, miettien puuttuiko vielä jotain. Ei kai. Tietysti painoin päähäni vielä kypärän ja nappasin juoksutusraipan mukaani, mutta sitten suuntasin hakemaan suomenhevostamma Pipin karsinastaan. Olin harjannut ja suitsinut tamman valmiiksi, sekä laittanut sille suojat jalkoihin. Vielä juoksutusvyön kiinnitys ja apuohjat paikoilleen, ennen kuin läksimme suuntamaan kohti ulkokenttää. Tasaisen rauhallinen Pipi askelsi vierelläni korvat sivuilla, protestoimatta tai ihmettelemättä sen kummempia, kun saavuimme kentälle. Tervehdin siellä jo treenaavia ratsukkoja aina ohimennessäni ja keskityin taluttelemaan Pipiä keskikentän puolella, uran sisäpuolella, jotta emme olisi ratsukoiden tiellä. Pipiä eivät ohi ravaavat lajitoverit hätkäyttäneet, tamma seurasi perässäni rauhallisesti ja siirtyi nätisti ympärälle siinäkin vaiheessa, kun ohjasin sen kulkemaan voltilla. Peräännyin ympyrän keskelle ja pidin huolta, että ympyrä oli hieman tavallista juoksutusympyrää pienempi, jotta Pipi ei päätyisi uralle muiden eteen. Annoin tamman kävellä vähän aikaa ennen kuin pyysin sitä siirtymään raville. Rautiaankimo liikkui hieman laiskansutjakkaasti, viitsimättä oikein nostella jalkojaan, joten sain ensialkuun hieman herätellä sitä liikkumaan reippaammin ja paremmassa tahdissa. Askelten reipastuessa alkoi muotokin parantua ja Pipi alkoi myödätä kaulastaan paremmin ravin tahdin parantuessa. Kun tamma oli aikansa ravannut, pyysin sitä siirtymään laukalle. Pipin eduksi oli myönnettävä se, että vaikka tamma ei ollut askeleiltaan kaikista näyttävin, se liikkui kyllä hyvin rytmikkäästi ja ennen kaikkea rauhallisesti, ilman turhia ryysimisiä. Tällaisen hevosen juoksuttaminen olikin hyvin helppoa, kun se sekä lisäsi että hidasti vauhtia pitkälti ääniapujen avulla. Tosin saisi nähdä liikkuisiko se yhtä kivasti myös vasempaan kierrokseen, kun vaihtaisimme hetken päästä suuntaa.
- Saana (VRL-05810)
 

Jatkoroikka, PK-merkintä
Ravirata oli tyhjillään, kun suuntasimme sinne yhdessä Jatkoroikan kanssa. Ehei, mistään sunnuntaiaamun varhaisista sähkötöistä ei ollut kysymys, vaan olin päättänyt hyödyntää tilaisuuden ja lähteä radalle, kun ketään ei vielä ollut saapunut treenaamaan ajokkejaan. Allani rennoin askelin ravaava suomenhevosori ei ollut ollut koskaan mikään raviratojen kuningas, mutta selkeästi se muisti menneiden vuosien kilpahuuman, ainakin reipastuneesta askeleesta ja höröön kääntyvistä korvista päätellen. Jatkoroikka katselikin selkeästi valppaasti ympärilleen, kun lähdimme ravaamaan rataa pitkin, tosin lämmittelyn merkeissä ensialkuun ihan rauhallisessa tahdissa, jotta ruunikon lihakset vertyisivät riittävästi. Olin jättänyt tarkoituksella jalustimet melko lyhyiksi, jotta pystyin helposti nousemaan kevyeen istuntaan orin selässä ja antamaan hevosen selkälihaksille vapauden liikkua ja venyä. Aamupäivä alkoi vasta kirkastumaan ja korvissani kuului vain satulan narina ja Jatkoroikan tasainen kavionkopse orin askeltaessa pitkin ravirataa rytmikkäästi. Muutaman lämmittelykierroksen jälkeen (ja todettuani radan pohjan olevan kunnossa), aloin keräilemään ohjia ja otin tukevamman asennon Jatkoroikan selässä. Lisäsin tasaisesti vauhtia, kunnes lopulta annoin ruunikon kiihdyttää kunnolla kiitoraviin pidemmällä takasuoralla. Kylmä, marraskuinen viima alkoi puhaltaa kasvoilleni, tuoden kyyneleet silmänurkkiini, mutta pidin katseeni tiukasti orin korvien välissä. Musta harja hulmusi kun Jatkoroikka pidensi entisestään askeltaan ja maisema senkun vilisi silmissä. Askelten rytmikkääseen kopinaan sekoittui hevosen tasainen pärskintä ja kierros taittui lennokkaassa kiitoravissa hetkessä. Aloin pikkuhiljaa pyytää Jatkoroikkaa jälleen hidastamaan ja onneksi ori oli hyvin kuulolla, vauhdinhuumasta huolimatta. Kun askellus vaihtui kevyeen hölkkään, aloin taputella ruunikkoa kiitokseksi kaulalle leveä hymy huulillani. Ai että, tätä paremmin ei voisi aamuaan aloittaa! Päätin ottaa vielä samanlaisen kierroksen lämmittelyineen toiseen suuntaan ennen kuin lähtisimme tekemään vielä rennon jäähdyttelylenkin maastoon. Kyllä tämän jälkeen jaksaisi taas putsata karsinoita ja kantaa hevosille heiniä tarhoihin, kun aamu-unet oli karistettu silmistä reippaan aamutreenin merkeissä.
- Saana (VRL-05810)
 

Lapinleimu, PK-merkintä
Vettä satoi tihkuttamalla ja tallipihalle alkoi muodostua hiljalleen vesilätäköitä, sekä pieniä virtaavia puroja. Maisema oli kerrassaan ankean harmaa, ilman ollessa sumuinen ja kostea, tuntui että kylmyyskin upposi luihin ja ytimiin, varsinkin kun alkoi hämärtää. Ja aivan yhtä ankeana, kuin koko maisema ympärillään, möllötti yhdessä tarhoista myös liinaharjainen suomenhevostamma takapuoli portin suuntaan käännettynä ja korvat luimussa, sadepisarat vain loimenpintaan ropisten. Korvakaan ei värähtänyt, vaikka raudikko varmasti kuuli lähestyvät askeleet ja hiljaisen manailun, maan lotistessa mutaisuuttaan paitsi kenkien myös kavioiden alla. “Hirveä, kylmä ja kamala loskainen marraskuu.”, mutisin itsekseni marssiessani hakemaan tämän päivän hoidokkiani tarhasta, samalla kun yritin vältellä pahimpia mutalammikoita. Että minä vihasin tätä vuodenaikaa, sen pimeyttä, harmautta ja yleistä kolkkoutta. Lapinleimun ilme oli yhtä tyytymätön ja yrmeä kuin koko mielialani oli, kun lopulta pääsin suomenhevostamman pääpuoleen ja sain pujotettua sille päitset päähän. “Annappas olla kuule.”, niiskaisin, kun raudikko yritti kohotella päätään. Minua eivät Leukun äksyily-yritykset juuri nyt jaksaneet huvittaa, varsinkin kun minusta tuntui, että olin tulossa kipeäksi. “Sehän tästä vielä puuttuisi...”, jatkoin mutinoitani marssittaessani Leukua reippaasti talliin sateen keskeltä. Suomenhevostamma liikkui onneksi halukkaasti eteenpäin, taisi sitäkin kerrankin houkuttaa tallin lämpö ja karsinassa odottavat päiväheinät, joita ei tänään oltukaan jaettu tarhoihin kurjan koiranilman takia. Mutta vaikka Leuku olisi mieluiten suunnannut suoraan kotikarsinalleen, ensin oli vuorossa tamman jalkojen huuhtelu, sillä ne olivat aivan tarhan kurasta mustat. Pyöräytinkin Leukun ensitöikseni pesupaikalle seisomaan ja laitoin sen ristikiinnitykseen siksi ajaksi, jotta saisin tammalta loimen pois päältä. Märkä kangas liimautui takkiini ja kannoinkin loimen kuivamaan, ennen kuin palasin takaisin Leukun luo. Tamman korvat kääntyivät jälleen luimuun, kun se kuuli avautuvan vesihanan äänen, mutta muuten se ei onneksi protestoinut kun aloin suihkutella sen jalkoja. “Kohta pääset heiniesi kimppuun.”, hymisin ja taputin raudikkoa lohduttavasti kaulalle. Parempi vain puhdistaa jalat kurasta ensin, ettei seuraavana ongelmana olisi rivi tamman vuohisissa.
- Saana (VRL-05810)
 

Turmeltajan Haavakalva, PK-merkintä
Pitkä hiekkatien suora avautui edessäpäin kaarteen jälkeen ja tietä pitkin pyöräillyt vanha emäntä Salonen alkoi höristellä korviaan pysähdyttyään korjaamaan pyöränsä keulassa roikkuvaa ostoskoria paremmin paikalleen. Mitä kummaa ... ihan kuin ... kyllä vain, totta tosiaan jostain kuului hevosten kavioiden kopse ja hetken päästä kaarteesta ilmestyi esiin ravilla iso tumma suomenhevonen selässään vaaleatukkainen nuori nainen. Vanha emäntä Salonen hymisi ja katsoi tarkkaan kun ratsukko ravasi hänen ohitseen, nyökäten hieman itsekseen mutisten ratsastajalle vastaukseksi - sen verran nätisti tyttö hymyili hänet ohittaessaan. Salonen ehti tuskin kääntyä takaisin ostoskorinsa puoleen, kun kavioiden kopina jälleen läheni ja tällä kertaa kaarteesta ilmestyi laukkaava suomenhevostamma tummatukkainen ratsastaja selässään. Tämä tyttö kuitenkin hidasti raviin ja lopulta käyntiin tullessaan pyöräilijän kohdalle. “Päivää vaan!”, tyttö hihkaisi ja sai väkisinkin vanhan rouvan suupielet kääntymään ylöspäin. “No heihei vaan. Sinulla on siinä komea hevonen.”, Salonen oli ollut itsekin nuoruudessaan jonkunmoinen hevostyttö, isänsä mukana ollut joskus savotassakin vanhan liinakkotamman kyydittävänä. Sodassa se oli kuitenkin kuollut, johonkin maantiemiinaan mennyt yhdessä isän kanssa. Muistipa hän vielä hevosen nimenkin, Tuulettareksi sitä oli kutsuttu. “Voi kiitos, tämmönen nätti tyttöhän tää Pipi on. Saapi sitä silittää, jos haluat.”, tyttö hymyili satulasta käsin ja suomenhevosen kurotellessa turpaansa ostoskoria kohti - tuoksuivatko lie kaupan omenat sille sieraimiin -, ojensi Salonenkin hieman tutisevan kätensä ja silitti hevosen pehmoista turpaa. Meinasi nousta kyyneleetkin silmiin yhden äkin. “Ota tuosta omena.”, ääntä piti vähän aukaista yskähtämällä ja yllättävän näppärästi vanhat kädet avasivat omenapussin ja kaivoivat tammalle vähän suupalaa syötäväksi. Hevosen huulet hamusivat pehmeästi omenan uurteiselta kämmeneltä, lempein ottein. “Voi kiitos, Pipi varmasti tykkää. Tuu käymään joskus tuossa tallilla, jos haluat rapsutella hevosia enemmänkin, miun pitää nyt ikävä kyllä jatkaa matkaa. Mutta oli kiva tavata ja kiitos vielä kerran, heihei!”, tyttö selitti vuolaasti ja kiitti vielä toistamiseen ennen kuin lähti ravaamaan jälleen tietä pitkin - toinen ratsukko näkyi pysähtyneen jo odottamaan kaksikkoa kauempana tien varrella. Vanha emäntä Salonen hymisi jälleen itsekseen katsellessaan tyttöjen ja hevosten menoa, pieni hymynkare ohuilla huulilla viipyillen. Vai että Pipi ... “Hei vaan sitten.”
- Saana (VRL-05810)
 

Turmeltajan Idänkauhu, PK-merkintä
“Kristus.”, mutisin kun punnersin itseni ähkäisten ylös satulasta pelkkien reisilihaksien voimin. Joko Narri oli päättänyt toden teolla testata uusimman tallityöntekijänsä taitoja tai sitten hän oli pelkkä sadisti. Aloin pikkuhiljaa taipua jälkimmäisen puoleen, sillä paitsi että olin saanut ratsastustunnille alleni Puuttiniksi kutsutun tahmamadon, oli tunnin pääpaino ravaamisessa ilman jalustimia. Siis mikä ettei, oli kiva päästä testaamaan uusia hevosia ja kyllähän tämä kommunistiponi .. anteeksi punahehkuinen Turmeltajan Idänkauhu elikkä siis Puuttini - hah! - oli silmiä hivelevän komea. Hevosen harjaus ja varustaminenkin oli sujunut vielä suht kivuttomasti, tosin satulavyön kiristäminen oli jostain syystä ollut melkoisen työn ja tuskan takana naamani punoituksesta päätellen ja kumisuka oli kadonnut mystisesti jonnekin, vaikka olisin voinut vannoa, että se oli harjakopassa päällimmäisenä, kun olin kantanut hoitovälineet Puuttinin karsinalle ... Mutta kiesus miten jähmeäliikkeinen ja tankkimaisella itsepäisyydellä eteenpäin puksuttava suomenhevonen oli ratsastaessa; se näytti ottavan suuntiman yhteen suuntaan ja ihan sama mitä ratsastaja teki, tuntui ori vaan jääräpäisesti kulkevan siihen yhteen suuntaan. Ensimmäiset volttimme olivatkin yhtä sulavasti toteutettuja kuin asialla olisi ollut itse jäykkä rautakanki, mutta kun tajusin, että mikä on homman nimi, niin hammasta purren päätin että tällainen pelihän ei vetele! Kyllä siinä sai töitä tehdä ja mielessä kirota, mutta alkoihan tämäkin Idänihme lopultakin taipua. Tosin kun olin saanut hevosen viimein kuulolle, oli Narri ilmoittanut kentän keskeltä hymyssä suin, että jalustimet kaulalle ja hevoset raville ja eikun keventämään ja tekemään voltteja ja suunnanmuutoksia. Kyllä tässä hiki virtasi itse kullakin, onneksi Puuttini oli sentään varma-askelinen ja hyväliikkeinen hevonen. “Hyvää työtä, Saana, sait Puuttinin liikkumaan jo ihan kivasti tunnin loppua kohden.”, Narri nyökytteli kun loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen saimme luvan siirtyä loppukäynteihin. Sekös sai hymyn ilmestymään lopultakin huulille - tuskaisen irvistyksen sijaan - ja Puuttinikin sai taputukset kaulalleen. Hyvä, jos kova työ näkyi ulospäinkin!
- Saana (VRL-05810)
 

Jatkoroikka, PK-merkintä
“Oletko nyt aivan varma tästä?”, paras ystäväni Tiina kysyi silmäillen epävarmasti Susirajan tallin kulmalle asetettuja ravikärryjä, joita minä putsailin huiskimalla pyyhkeellä pahimpia pölyjä ruostuneiden aisojen ja istuinosan päältä pois. Saattoipa ajan vaalentamalla nahalla erottua vähän pulun sontaakin ja täyte pursusi repeämästä ulos, mutta ne nyt olivat vain esteettisiä haittoja, tunnearvo näissä oli se tärkein! “Joojoo, ajattele nyt miten hienoa näillä on päästä ajamaan! Isoisäni osallistui kuule näillä moniin kisoihin, voitti varmasti vielä useimmat.”, vakuutin, vaikkakin tahdoin vain uskoa niin; tosiasiassa kukaan ei pahemmin suvussamme kehuskellut isoisäni urasaavutuksilla, enemmänkin mutinaa aiheutti se, että pappa oli aikoinaan tuhlannut sievoisen summan kehnoihin ravihevosiin ... Kateellisten panettelua minun mielestäni, mikäs sen parempi kohde sijoittaa rahat kuin hevoset. Olinkin innostunut valtavasti kun isoisän vanhat ravikärryt olivat löytyneet isovanhempieni tilalta; onneksi ne olivat sittemmin mahtuneet myös vanhan avolavani kyytiin, juuri ja juuri. “Lissu lupasi, että saan testata näitä kärryjä, joten aletaan mennä laittamaan Jatkoroikka valmiiksi!”, Jatkoroikalla viittasin luonnollisesti tallin ruunikkoon ex-ravuriin, joka hurmasi sinisilmillään ja tasaisen varmalla luonteellaan. Siinä ei myöskään mennyt kauaa, kun kaksi innokasta hevostyttöä oli harjannut ja puunannut yhden paikallaan huuli pitkällä torkkuvan suomenhevosen kiiltävään kuntoon ja eipä aikaakaan, kun Jatkoroikka seisoi jo tallipihalla ukkini vanhat kilpakärryt perässään. “Sehän näyttää kelpopeliltä ... no melkein.”, hymähdin, kun sain viimeisenkin nahkahihnan kiristettyä ja peruutin muutaman askeleen taaksepäin ihaillakseni kättemme jälkiä, Tiinan pitäessä suomenhevosoria aloillaan. Ei sillä, että se olisi ollut minnekään lähdössä. “Eikun menoksi sitten.”, hieroin käsiäni yhteen ennen kuin asettelin kypärän päähäni ja istuuduin kärryille, jotka notkahtivat kylläkin uhkaavasti painoni alla, mutta näyttivät sitten olevan ihan toimintakunnossa. “Mennään vaan.”, hymyilin rohkaisevasti yhäkin epävarman oloiselle Tiinalle, joka läksi huokaisten taluttamaan Jatkoroikkaa eteenpäin. Kun kärryt näyttivät rullaavan hyvin, Tiinakin uskalsi laskea irti suitsista ja jätti hevosen ohjaamisen minun vastuulleni, jääden odottelemaan tallipihalle kun me läksimme tekemään pienen käyntikierroksen Jatkoroikan kanssa läheisellä tienpätkällä. “Kuten sanoin, hyvinhän nämä toim ...”, virnuiluni paluukierroksella loppui lyhyeen, kun tallinkulmalla natisevat kärryt päästivät yhtäkkiä oudon rusahduksen ja ennen kuin ehdin tajuta, tömähdin ähkäisten hietikolle persauksilleni (eihän nuo halvatun istuinpehmusteet pehmentäneet yhtään!) kun kärryistä irtosi molemmilta puolilta renkaat. Varjossa odotellut Tiina kiirehti vastaan kuullessaan yllättyneen huudahdukseni ja joutui väistämään ohitseen yksinään rullavaa kärrynpyörää keskeytyneen “mitä ..”-ihmettelyn kerran, tarttuen sitten kuitenkin onneksi vaistomaisesti Jatkoroikkaa ohjista ja pysäyttäen hämmentyneesti pärskähtelevän hevosen niille sijoilleen. Jatkoroikka oli onneksi fiksu hevonen ja pysyi rauhallisena koomisen hullusta tilanteesta huolimatta (itsehän istuin pöllymystyneenä hietikolla ohjat yhä käsissäni). Mutta kun lopulta katsahdin Tiinaan, tiesin heti mitä sanoa: “EI SANAAKAAN.”. Ja parempi olisi olla nauramatta kanssa!
- Saana (VRL-05810)
 

Varkain Vihitty, PK-merkintä
“Ei sinun CV:ssäsi mitään moitittavaa ole ja vaikutat sopivan hyvin porukkaan, joten eiköhän me sinut toivotella tänne lämpimästi tervetulleeksi!”, Lissu totesi leveä hymy huulillaan allekirjoittaen molemmat kappaleet vastikään laadituista työsopimuksista. “Huippua, ette tule varmasti katumaan tätä!”, hihkaisin, vaikkakin mielessäni välähti muutamat kommellukset entiseltä työpaikaltani Ventoksesta; mutta se joka menneitä muistelee, sitä tikulla silmään vai miten se meni. Mutta mielessäni lisäsin silti hiljaa sanat “ainakaan liikoja”. “Mistäs voin aloittaa?”, kysyinkin jo seuraavaan hengenvetoon, sormeni jo suorastaan syyhysivät halusta päästä pitkästä aikaa kunnolla työn touhuun. “No tuollaisesta asenteesta me ainakin täällä pidämme!”, Lissu hymyili. “Hmmm ... karsinat on tältä päivää siivottu, mutta meillä on huomenna Sulhon kanssa meno koulukisoihin - se on semmoinen iso rautiaanpäistärikkö, tunnistat sen varmasti - niin orin saisi pestä ja puunata jo tänään kuntoon.”, tallinomistaja ehdotti ja oli tuskin saanut sanottua lausettaan loppuun, kun ponkaisin jo ylös ja hyvä, etten vetänyt kättäni lippaan “kyllä rouva kersantti!”-sanojen kerta. Sen sijaan totesin vain hymyssäsuin “onnistuu” ja yritin malttaa kävellä rauhallisesti ja maltillisesti, kuten ikäiseni kypsä nuori aikuinen nainen konsanaan, ulos toimistosta. Askeleissa saattoi tosin olla harvinaista keveyttä, kun suunnistin varustehuoneen kautta etsimään oikeaa karsinaa syli täynnä kaikennäköistä hevosen pesuun ja harjaukseen tarkoitettua tavaraa. “Sulho ... Sulho ... Suhhhohhoo.”, hyräilyni päättyi hämmästyksen omaiseen naurahdukseen, kun arvelin näkeväni oikean hevosen. “Varkain Vihitty.”, luin orin nimen karsinanovesta ennen kuin avasin liukuoven. “Lissu ei tosiaan valehdellut, sinähän olet valtava. Mitä ne on sulle syöttäneet?”, kysyin ihmeissäni nähdessäni kokonaisuudessaan suomenhevosjärkäleen. Onneksi ori katseli minua lempein silmin ja korvat hörössä, tullen nuuskimaan ojennettua kättäni uteliaana. “Varkain Liikakasvaneeksi sinut olisi pitänyt nimetä.”, hymyilin ja silitin oria kaulalta. “Aika hieno poika olet, voipi sinulta melkoiset liikkeetkin löytyä ...”, jutustelin samalla kun pujotin päitset päistärikön päähän ja sidoin sen kaltereihin kiinni harjattavaksi. “Nyt aloitetaankin kuule sellainen puunaus ja pesu, että viet huomenna voiton jo pelkällä komeudella, vai mitä?”, jatkoin ja tartuin kumisukaan ennen kuin kävin työhön reippain ottein ja päättäväisin mielin. Lissu saisi olla työn jälkeeni vielä tyytyväinen; olihan hevosenhoidosta kokemusta jo esimerkiksi hevostenhoitajan tutkinnon, ulkomaisella puoliveritallilla suoritetun harjoittelun ja suomenhevostallilla toteutetun parivuotisen työsuhteen jäljiltä sen verran, että tässä ei ainakaan pitäisi mennä minkään vikaan!
- Saana (VRL-05810)
 

Cadogan Matryoshka, kouluvalmennus
”Milja ja Outerspirit? … Aino ja Cadogan Matry ..oshka?”, kävin nimenhuudon loppuun, lyhyen hetken viimeisen hevosen nimen kohdalla takellellen. Kohotin katseeni viimeisenä kentälle kiirehtineeseen ratsukkoon, odottaen näkeväni venäläissukuisen tai muualta Itä-Euroopasta kotoisin olevan hevosen papereissa mainitun nimen perusteella, mutta vastassa olisikin kovin sievä tummanpunaruunikko ponitamma. Yllättävää. ”Noniin, tervetuloa kaikille kouluklinikkaan. Minä olen valmentajanne tämän päivän ajan ja ihan ensimmäisenä haluaisin kuulla, miten kuvailisitte itse muutamalla sanalla tämänhetkistä tasoanne ratsukkona tai mitä kehitettävää koette, että teillä on.”, aloitin klinikan napakasti, sillä aikaa oli vain rajallisesti. ”Aloitetaan Ainosta.”, astelin lähemmäs ponia ja sen ratsastajaa. Aino kertoi poninsa olevan hyvin osaava ja lahjakas, vahva Helppo A-tason ratsu, mutta haasteita oli ponin saamisessa avuille. Ponitamma tuntui olevan hyvin tarkka ratsastajalta saamiensa viestien suhteen.

”Huomaan mitä tarkoitat, tällaisen ponin kohdalla on äärettömän tärkeää, että ratsastaja on ihan hiljaa siellä satulassa silloin kun mitään tehtävää ei suoriteta eli kaikki turha käsien vatkaaminen ja muu on unohdettava.”, selitin seurattuani ratsukon menoa tunnin ensimmäisen puoliskon ajan. Ratsukot olivat aloittaneet temponvaihteluilla sekä lisäyksillä ja siinä missä Matryoshka liikkui todella kauniisti ja lennokkaasti, se myös nyhti vähän väliä kuolainta ja pyrki pään heittelyllään pois kuolaimen alta. ”Kun seuraavaksi lähdet viemään poniasi avotaivutukseen, haluan että otat vähän reilumman poikituksen ja kun tehtävä on viety loppuun, rauhoitat heti tilanteen eli anna käsien ja pohkeen olla rauhassa ja yksinkertaisesti vaan suoristat ponin.”, neuvoin. ”Hyvä, pidä vaan huolta siitä, ettet taivu yhtään itse satulassa vaan istut katse menosuuntaan … sinulla on sellainen poni, että se lähtee heti vastaamaan siihen, jos ratsastaja istuu enemmän jommallakummalla istuinluulla eli tasaisesti se takapuoli sinne satulaan. Juuri noin. Ja nyt ei enää yhtään ohjista venkslaamista, anna sen suoristua. Hyvä! Huomaatko itse eron? Seuraavalla kierroksella sitten sama, mutta pienemmällä poikituksella.”, nyökyttelin hyväksyvästi ratsukon ravatessa ohitseni.

”Sinulla on kyllä todella upea poni, mutta se on vaan tarkka noista avuista eikä siksi mikään helppo ratsastaa! Mutta hyvällä tiellä tässä ollaan.”, kehuin kun ratsukko suoritti nätin avotaivutuksen kentän pitkällä sivulla – sen enempää ilman turhaa pään heittelyä ponin osalta kuin ilman ratsastajan painon vaihteluitakaan satulassa.
- valmentajana VRL-05810

Valarna, PK-merkintä
”Ai että, mulla on ollut ikävä tätä!”, hihkaisin kiristäessäni Susirajan tallipihalla tummanrautiaan suomenhevosorin Valarnan satulavyötä. Kaverini Julia istui myös jo oman ratsunsa selässä ja kun saimme jalustinvyöt mittailtua, olimme valmiita lähtemään. ”Pitäkää vaan Vaarnan kanssa johtopaikkaa, se toimii paremmin kärjessä.”, Julia vinkkasi ja jättäytyi taaksemme, kun lähdimme kulkemaan poispäin tallilta johdattavaa pihatietä pitkin. ”Sopiihan se, sanot vaan sitten mistä pitää kääntyä.”, hymyilin ja taputin Vaarnaa kaulalle. Orin korvat kääntyivät hetkeksi taaksepäin, mutta jo hetken päästä ne jo jälleen höristyivät. Susiraja oli minulle kyllä ennestään tuttu, mutta siitä oli aikaa, kun olin päässyt käymään tallilla tai ylipäätään suomenhevosen selässä. Ammattikorkeakouluopinnot ja harjoittelu ulkomailla sijaitsevalla puoliveritallilla olivat vieneet kaiken aikana. Mutta ei enää, sillä pian alkava kesäloma tietäisi lisää vapaa-aikaa ja lisääntynyt vapaa-aika tarkoitti tietenkin puolestaan enemmän ajanviettoa tallilla! ”Joo, toki!”, havahduin ajatuksistani vastaamaan Julialle, hänen kysyessään ravaisimmeko alkavan metsätien pätkän läpi. Maiskautin Valarnan raville ja aloin keventää orin rytmikkäiden raviaskelten tahdissa. Keväinen tuulenvire toi mukanaan raikkaan metsän tuoksun ja hevosten kavioiden kopinaan sekoittui lintujen laulu puissa. Kuten sanottua, tätä minulla vasta olikin ollut ikävä!
- Saana (VRL-05810)

Mortalia, PK-merkintä
”Hei, Lissu pyysi meitä laittamaan pari hevosta valmiiksi tunneille, niin laitat sä vaikka Tintin kuntoon?”, Julia kysyi ojentaessaan minulle punamustan riimunnarun. ”Se on karsinassaan tossa oikealla .. mä meen hakee Valman tarhasta.”, hän lisäsi ja jätti minut etsiskelemään itsenäisesti käsiini Tintiksi mainitun hevosen harjat ja varusteet. Astelin tamman karsinalle lopulta vihellellen satula sylissäni ja laskettuani kantamukseni alas käsistäni, avasin karsinan oven ja hyvä etten saanut suomenhevosta samantien syliini. ”Ptruu, vähän rauhallisemmin nyt.”, naurahdin kun punaruunikko alkoi heti tunkea päätään syliini ja nyhtää takkini helmaa. ”Tulehan tänne.”, kehotin ja siirsin tamman sivummas ovelta sitoakseni sen karsinan kaltereihin kiinni. Kun käännyin nostamaan harjakorin Tintin karsinaan ja pengoin käsiini kumisuan, yllätyin kääntyessäni takaisin tamman puoleen siitä, ettei se enää ollutkaan kaltereissa kiinni. Riimunnaru roikkui maassa ja Tintin turpa olikin jo seuraavana harjakopassa. ”Mitä …”, mutisin ja nostin kiireellä tamman pään ylös. ”Ainiin, Tintti kannattaa muuten ottaa käytävälle ristikiinnitykseen, se osaa avata solmut.”, talliin juuri takaisin oman hoidokkinsa kanssa astellut Julia vinkkasi. ”Vai niin.”, hymähdin. ”Että sellainen tapaus sitä ollaan vai.”, tökkäsin Tinttiä pehmeästi turvalle sormellani ennen kuin talutin tamman karsinasta ulos ja käänsin sen käytävällä ympäri pongattuani lähimmän paikan, mihin suomenhevosen saisi kiinni puolelta ja toiselta. ”Se on muutenkin semmoinen häärä, niin pikainen harjaus ja varustaminen riittää.”, Julia jatkoi minun taputellessani Tinttiä kaulalle. Eipä siinä sitten mitään, täytyi vain tarttua reippaasti toimeen!
- Saana (VRL-05810)

Surukorento, PK-merkintä
Ei tekemistä ja paljon ylimääräistä vapaa-aikaa, joten mistäpä muualta löysimmekään Julian kanssa toisemme kuin Susirajan tallilta. Karsinat oli jo siivottu ja hevoset puunattu, joten mitäpä seuraavaksi? ”Mitäs jos kävisitte ajamassa Surukorennolla, se on vähän vaihtelua vailla?”, tallinomistaja ehdotti nähdessään meidän notkuvan tallitoimiston sohvalla tai ehkä hän vain sai tarpeekseen huokailuistamme. Tottakai tartuimme heti Julian kanssa tilaisuuteen ja eipä aikaakaan kun hopeanruunikko suomenhevostamma Surukorento seisoi jo tallikäytävällä ristikiinnityksessä puunattavana. Hevosenkarvan sekainen pöly leijaili ovesta sisään siivilöityvän kevätauringon valossa ja siinä missä hevonen lepuutti tyytyväisenä takastaan alahuuli pitkänä, kahden hoitajatytön posket punoittivat senkin edestä. ”Tää karvanlähtöaika …”, mutisin itsekseni ja pudistelin päätäni pyyhkiessäni omia vaatteitani hevosenkarvasta, turhaan. Suomenhevosilla tunnetusti tuota irtoavaa karvaa riitti keväisin. ”Älä sano mitään, nyt tätä karvaa irtoaa jo paljon vähemmän kuin kuukausi sitten.”, Julia hymähti suoristautuessaan, puhdistettuaan Ronkan kaviot. ”Mä käyn hakemassa valjaat niin laitetaan ne jo tässä sille päälle ja mennään sitten ulos.”, Julia ehdotti ja Ronkka taas ei korvaansa väräyttänyt. Seisoi vain paikallaan betoniporsaan tavoin, kun pistimme sille valjaat niskaan ja lähdimme sitten porukalla pihalle. ”Kärryt on tossa ulkovarastossa, käännä Ronkka siihen valmiiksi niin pakitetaan se tohon kärryjen kohdalle.”, Julia jatkoi. Hyvinhän se sujui eikä aikaakaan, kun Ronkka seisoi kärryjen edessä valmiina lähtöön. Vielä kypärät päähän ja kipuaminen kyytiin rattaille. ”Ronkka on entinen ravihevonen, mutta se ei ollut kovin hyvä sellainen.”, Julia hymähti, kun etenimme hiekkatietä pitkin sora vain suomenhevosen kavioissa ropisten ja kärryt allamme keinuen. ”Nojaa, ihan sopivat kyydit tässä saa.”, hymyilin vastaukseksi.
- Saana (VRL-05810)